Vaate taiteena ja taiteessa

Olen tutkinut vaatteen ja taiteen yhteyksiä vaatetusalan ja taidehistorian opinnoissani. Asiaa voi lähestyä esimerkiksi muodin, estetiikan tai taiteenfilosofian kautta. Perinteisesti vaate taiteessa on kertonut kuvattavasta henkilöstä sekä ajasta ja paikasta, jolloin se on ollut tärkeä elementti historian tutkimuksessa ja maalausten ajoittamisessa. Vaate taiteessa on myös aina ilmentänyt ajan henkeä ja estetiikkaa, jolloin vaatteen kuvaamisessa ovat vallinneet samat tyylilliset pyrkimykset kuin maalauksissakin. Muodilla ja taiteella on paljon yhteisiä elementtejä, sillä molemmat ovat olleet herkkiä ajan ilmiöille, välillä on vaikeaa erottaa missä raja vaatteen ja taiteen välillä menee. Sekä taiteilijat että muotisuunnittelijat lukevat ajassa ja paikassa vallitsevia heikkoja signaaleja, joista luovat omat, mutta usein esteettisesti yhtenevät näkemyksensä. Lisäksi tänä päivänä on yhä enemmän monitaiteellisia projekteja, joissa rajanveto eri ilmaisumuotojen ja -tyylien välillä on mahdotonta.

Vaatteen ja taiteen suhde nostattaa myös keskustelun siitä, onko vaate itsessään taidetta vai taiteen ulkopuolella oleva visuaalinen ja esteettinen järjestelmä. Näkökulman valinta vaikuttaa siihen, millä tavoin vaatteita tutkitaan: tutkitaanko vaatetta taiteesta irrallaan, taiteena taiteen sisällä vai erillisenä ilmiönä, jolloin merkitykset ovat taiteesta riippumattomia. Tässä kirjoituksessa esittelen taidehistorian gradussa aloittamaani taiteen ja vaatteen yhteyksien pohtimista ja käsittelen pukeutumista visuaalisen taiteen muotona, taiteilijoiden ja muodin yhteyksiä sekä vaatteen merkityksiä eri maalaustaiteen suuntauksissa.

 

Pukeutuminen osana visuaalisen taiteen kenttää

 

Perinteisen taidekäsityksen mukaan vaatetta tai pukeutumista ei ole pidetty taiteen piiriin kuuluvana, vaikkakin molemmat ovat osa esteettistä maailmaa ja visuaalista kulttuuria. Pukeutumisen tutkijoiden mukaan pukeutuminen on visuaalisen taiteen muoto ja näkyvä minä on sen ilmaisuväline (esim. Hollander 1988). Minna Uotilan (1994) mukaan pukeutumisesta muodostuu kuva, jolla on sisäinen ja ulkoinen merkityskokonaisuus. Ulkoinen pukeutumiskuva kommunikatiivinen ja esteettisesti koettava, taideteoksen kaltainen kokonaisuus. Joidenkin tutkijoiden mukaan muotia voidaan tutkia samoin kuin taidetta, vaikkakin sen olennaiset piirteet sidoksissa ihmisen fyysisiin realiteetteihin.

Muodin ja taiteen suhdetta on pohdittu useissa tutkimuksissa erilaisten käsiteparien avulla. Taidetta on perinteisesti pidetty ikuisena tai ainakin pitkään säilyvänä, kun taas muodin on nähty olevan hetkellistä ja nopeasti vaihtuvaa. Vaate on massatuote ja käyttöesine, kun taas taideteos on uniikki artefakti. Muotia pidetään kaupallisena ja yksityisenä, taide puolestaan on nähty kollektiivisena ja kulttuurisesti merkityksellisenä. Määrittelyt ovat kuitenkin helposti kyseenalaistettavissa, sillä sekä taiteen että muodin rajat elävät ajassa ja paikassa ja molempien kentät ovat jatkuvasti liikkeessä. Vaatesuunnittelussa pysyvyyttä ovat jo pitkään edustaneet taidokkaasti valmistetut yksittäiskappaleet haute couturessa sekä ajattomuuden ja kestävyyden tavoittelu myös käyttömuodissa. Taiteessa on nähty esimerkiksi nopeasti ohimeneviä performansseja ja muita katoavia taideteoksia sekä monistettavissa olevaa grafiikkaa. Kaupallisuus puolestaan koskettaa molempia vahvasti, sillä sekä suunnittelijat että taiteilijat pyrkivät luomustensa myymiseen ja toimeentuloon. Sekä muotia että taidetta nähdään julkisesti esillä museoissa ja näyttelyissä, mutta säilytetään myös yksityisomistuksessa ja -kokoelmissa.

Muotia on usein pidetty pinnallisena, kun taas taiteen oletetaan kertovan enemmän yhteiskunnasta. Vaatteiden merkitystä ja viestiä usein vähätellään, vaikka vaate voi kertoa yhtä paljon, ellei enemmänkin kulttuurisista merkityksistä kuin taide. Vaate on aina ollut ihmisen päällä, jolloin sen muodostamat sisäiset merkitykset tuovat aivan uudenlaista tietoa. Sekä taidehistoriassa että pukeutumisen historiassa tutkimus on usein keskittynyt tiettyihin tyyliperiodeihin ja lähinnä rikkaiden yhteiskuntaluokkien pukeutumisen tutkimiseen, jolloin paljon pieniä paikallisia taide- ja pukeutumisilmiöitä on jäänyt tutkimusten ulkopuolelle. Nämä ilmiöt kertovat kuitenkin hyvin tärkeää kulttuurista ja yhteiskunnallista tietoa ja auttavat monien nykyilmiöiden ymmärtämisessä. Pukeutumisen ja vaatteiden merkitysten tutkiminen taiteen rinnalla voi tuoda teokseen ja kontekstiin paljon lisätietoa, niin kuin osoitin prerafaeliittien taidetta käsittelevässä gradussani.

 

 

 

Voiko vaate olla taideteos?

 

Taiteen määritelmänä pidetään usein sitä, että taidetta esitellään ja säilytetään museoissa, kun taas vaate on ennemminkin käyttöesine. Pukuhistoria on kuitenkin jo pitkään kuulunut museomaailmaan. Esimerkiksi Lontoossa Victoria & Albert museossa on ollut pukuhistoriallisia näyttelyitä jo 1900-luvun alusta lähtien ja tälläkin hetkellä museossa on laaja ja monipuolinen pukunäyttely, jossa on esillä merkittäviä asuja ja asusteita aina 1000-luvulta nykymuotiin asti. Pukumuseologia esittelee usein historiallisia vaatteita aikalaiskontekstissa. Lisäksi vaate on ollut esillä design-museoissa, joissa sitä on pidetty osana muotoilun ja estetiikan maailmaa muiden käyttöesineiden, taiteen ja arkkitehtuurin kanssa. Muotimuseologia, muotinäyttelyt ja muodin kuratointi ovat Suomessa vielä suhteellisen pienimuotoista toimintaa verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Tämä voi toki johtua siitä, ettei muotisuunnittelulla ole Suomessa kovin vanhoja perinteitä ja pukeutuminen on pääasiallisesti ollut vaatimatonta ja demokraattista. Suomessakin on toki järjestetty viime vuosina poikkitaiteellisia muotia ja kuvataidetta yhdisteleviä näyttelyitä, muttei juurikaan pelkästään muotiin keskittyviä. Muotimuseologiassa keskitytään enemmän suunnittelijan näkemyksiin ja katsotaan vaatetta laajemmin merkityksiä kantavana teoksena eikä pelkästään pukeutumiseen tarkoitettuna objektina.

Vaatteiden tulo museoihin on ollut sidoksissa muodin kulloiseenkin asemaan yhteiskunnassa ja yleisiin arvostuksen kohteisiin. Muodin pinnallisuus ja nopea vaihtuvuus ovat eriyttäneet sen pois perinteisestä taidekentästä (ns. fine arts), jossa pysyvyyttä arvostetaan. Muodin arvostus alkoi kasvamaan haute couturen myötä, jolloin huippumuoti eriytyi käyttömuodista. Haute couture, eli muotitaide oli saanut alkunsa jo 1700-luvulla, mutta se nousi uudelleen kukoistukseen muotitalojen, kuten Chanelin ja Yves Saint-Laurenin synnyn myötä. Samoihin aikoihin varhaiset modernit taiteilijat, kuten Sonia Delaunayn yhdistelivät vaatesuunnittelua taiteeseen, joka edesauttoi muodin näkemistä yhtenä taidemuotona. 1920-luvulla perinteisiä taidemuotoja yhdisteltiin yhä vapaammin arkkitehtuuriin, muotoiluun, graafiseen suunnitteluun ja muotiin. Viime vuosikymmenien vaatesuunnittelijoista nostetaan usein esiin Alexander McQueenin teatraaliset ja taideteoksen kaltaiset teokset sekä Rei Kawakubon dekonstruktiiviset muotokokeilut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nykyisin sekä taiteen tekemisessä että vaatesuunnittelussa on käytössä valtavan laajat mahdollisuudet liittyen valmistustekniikoihin, materiaaleihin sekä merkityksiin ja tarvitaan yhä enemmän termistöä kuvaamaan eri taidemuotoja. Voidaan puhua vaatetaiteesta, käsitevaatteesta, muotitaiteesta, ideavaatteesta tai tekstiilitaiteesta, riippuen tekijän/taiteilijan ambitioista. Vaate tai teos voi kyseenalaistaa vaatteen merkityksen irrottamalla sen pukeutumiskontekstista tai vartalon realiteetista, kuten kanadalainen Jana Sterbak on tehnyt kantaaottavissa teoksissaan. Nykyisin uudet tekniikat mahdollistavat materiaalien muokkauksen mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. 3-d tulostusta hyödyntää esimerkiksi hollantilainen Iris van Herpen, jonka monumentaaliset muotiluomukset toimivat muodostaan huolimatta yhä pukeutumiskontekstissa. Teokset ovat puettavia, vaikkakaan vartalon muotoa tai vaatteen käyttökelpoisuutta ei enää tarvitse ottaa huomioon. Teoksilla voidaan haastaa yleisen estetiikan mukaisia pyrkimyksiä, kuten muotisuunnittelijat tekivät 90-luvulla luodessaan trash couturea, joka edusti köyhyyden estetiikkaa rikkinäisine vaatteineen ja tekstiileineen. Tekstiilitaiteen piiri on myös hyvin laaja ja monipuolinen, siihen sisältyy esimerkiksi kirjonta, kuitutaide ja kaikki materiaalin muovaamiseen liittyvät tekniikat.

Valmistakin vaatetta voidaan käyttää teoksen materiaalina, kuten tekee kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen arkkitehtonisissa teoksissaan. Hän on esimerkiksi päällystänyt Helsingin Tuomiokirkon portaat käytöstä poistetuilla puvuntakeilla. Lisäksi tšekkiläinen Dominik Lang hyödyntää valmiiden vaatekappaleiden (readymade) symboliikkaa teoksissaan. Viime vuosina on herätty tekstiilijätteen määrän nousuun myös taidemaailmassa ja on tehty paljon erilaisia tekstiilitaideteoksia käytöstä poistetuista tekstiileistä, kuten Guerra de la Paz- taiteilijanimellä toimiva kuubalaissyntyinen kaksikko Alain Guerra ja Neraldo de la Paz tekevät.

Vaatteen merkityksen suhteessa taiteeseen voi määrittää siis moni tekijä: taiteilija, katsoja, instituutiot tai teoksen muoto ja materiaali. Usein kuitenkin vaatteen merkitys taideobjektina vahvistuu, mitä enemmän siihen on liitettävissä merkityksiä, kuten viittauksia, kannanottoja tai tulkintoja. Tämän lisäksi vaatteen muodolla, taidokkuudella tai innovatiivisuudella on merkitystä sen taide-elementtejä määriteltäessä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taiteilijat pukuhistoriaa luomassa

 

Taiteilijoilla on aina ollut läheinen suhde vaatteeseen ja sen kuvaamisella on osoitettu sekä taitoa että luotu merkityksiä. Taitelijat eri aikakausina ovat osallistuneet muodin luomiseen ja jopa konkreettisesti valmistaneet muotokuvissa esiintyneitä vaatteita, kuten Alice Mackrell (2005) osoittaa tutkimuksissaan. Lisäksi taiteilijat ovat kuvittaneet kirjoja ja muotijournalismin myötä osallistuneet muotikuvien luomiseen. Koko länsimainen tunnettu pukuhistoria ja tyyliperiodiajattelu on taiteen avulla kirjoitettua, sillä pukeutumista on tutkittu lähinnä taiteen ja muotikuvitusten avulla. Toki tutkimusten tueksi on myös käytetty säilyneitä fyysisiä vaatekappaleita ja aikalaiskertomuksia, mutta usein visuaalisesti voimakkain viesti saadaan ihmisen päällä kuvatusta vaatteesta, oli kuvaus sitten realistinen tai ei.

Jotkut taiteilijat ja taiteilijaryhmät halusivat ottaa kantaa vallitsevaan pukeutumismuotiin, kuten tekivät prerafaeliitit 1800-luvun Englannissa. He vastustivat akateemista taidetta ja halusivat palata keskiajan yksinkertaiseen ja luonnolliseen tyyliin sekä taiteellisessa ilmaisussaan että malliensa pukeutumisessa. Samassa ajassa vaikutti myös victorian dress reform, joka pyrki vartaloa rajoittavien elementtien, kuten korsettien ja vannehameiden poistamiseen terveydellisistä syistä. Prerafaeliittien ajama aesthetic dress movement halusi samoja asioita eri lähtökohdista. Heidän mielestään vartaloa rajoittava pukeutuminen, ylenpalttinen koristelu ja räikeät keinotekoiset värit olivat esteettisesti rumia eivätkä edustaneet luonnollista kauneutta. Esteettinen pukeutuminen oli jonkin aikaa suosittua 1800-luvun lopun taidepiireissä, jossa arvostettiin keskiaikaisia kädentaitoja ja luonnonmukaisuutta teollistumisen vastahengessä. Tyyli edelsi vuosisadan vaihteessa suosituksi tullutta art nouveau tyyliä, joka levisi laajemmin muotisuunnitteluun ja taiteeseen.

1900-luvun alkupuolella taide vaikutti vahvasti muotiin eri tyylien kautta. Muun muassa kubismi ja futurismi toivat omat vaikutteensa malleihin ja painokuoseihin. Fauvismin myötä muotiin tulivat voimakkaat värit ja surrealismi vaikutti psykedeelisten painokuvioiden syntyyn. Surrealismin ja vaatesuunnittelun yhdistämisessä tuli tunnetuksi erityisesti Elsa Schiaparelli, joka teki yhteistyötä muun muassa Salvador Dalin kanssa. Myös esimerkiksi Piet Mondrianin abstraktit teokset ovat vaikuttaneet mallistoihin ja asusteisiin 1960-luvulla. Pop taiteilijoista erityisesti Andy Warhol yhdisteli muodin ja taiteen elementtejä teoksissaan. Taiteilijoiden ja muotisuunnittelijoiden yhteistyö myötävaikutti siihen, että muotia alettiin määrittelemään taiteen keinoin.

 

 

Vaatteen merkitykset taideteoksissa

 

Tässä kappaleessa käsittelen vaatteen merkityksiä maalaustaiteessa. Vaate taiteessa on perinteisesti toiminut ihmisen persoonan, aseman tai muiden ominaisuuksien kuvaajana. Varsinkin historiallisessa taiteessa vaatteet ovat toimineet ajoittamisen ja henkilöhahmojen kuvittamisen apuna. Muotokuvataiteessa vaatteiden valintaan ja kuvaamiseen on panostettu, sillä vaatteet ovat toimineet tärkeänä varallisuuden tai aseman osoittajana. Taiteilijat ovat maalanneet vaatteet ja asusteet usein hyvin tarkasti, jolloin jokainen yksityiskohta, materiaalit ja saumat ovat nähtävissä. Vaatteiden ja draperioiden eli laskosten luonnollinen kuvaaminen on ollut monen suuren taiteilijan erityisominaisuus. Kankaan avulla on tuotu maalaukseen myös emotionaalista voimaa ja liikkeen tuntua.

Vaate ja kangas materiaalina taipuvat monenlaiseen ilmaisuun ja valtaavatkin maalauksessa usein ison alan. Vaatteen kuvaamisessa maalaustaiteessa on ollut nähtävissä tyylilliset pyrkimykset, värien käytön taitavuus sekä valon ja varjon huomioiminen materiaalissa. Renessanssin, barokin ja rokokoon aikana alastontaiteeseenkin lisättiin usein kangaspinta, kuten verho tai peitto, jonka avulla taiteilija pääsi osoittamaan maalaustaitojaan. Tekstiilien värimaailma on usein vallitsevan sävymaailman mukainen, rokokoon kepeys näyttäytyi vaatteissa, sisustuksessa ja maaleissa, ulottuen myös luonnon kuvaamiseen käytettyihin väreihin. Realismissa puolestaan pyrittiin luonnolliseen kuvaamiseen ilman tyylittelyä ja sekä luonto että ihmiset vaatteineen kuvattiin murretuin luonnonvärein.

Monille taiteilijoille erityisesti vaatteen muoto on toiminut tärkeänä esteettisten ja taiteellisten pyrkimysten esiintuojana. Esimerkiksi Helene Schjerfbeckin tyylitellyt ja idealisoidut naishahmot tuovat vahvasti esiin ajan henkeä ja muotia. Myös impressionismissa ja art nouvaeussa vaatteen muodikas kuvaaminen oli tärkeä tyyliseikka. Anne Hollanderin mukaan vaatteilla taiteessa onkin ideaalinen voima, sillä ne kuvataan niin kuin niiden pitäisi näyttää, ei siten miltä ne oikeasti näyttävät. Taiteilija luo siis vaatteiden ulkonäön. Samoin vallitseva muoti luo vartalon ideaalisen muodon. Tämä idealisointi on nähtävissä kaikilla aikakausilla ja kaikissa taidemuodoissa. Ajan hengen mukainen estetiikka vaikuttaa siis kaikkeen kuvaamiseen, halusipa taiteilija sitä tai ei. Muodikkaan ja ajan hengen mukaisen vaatteen konventio ulottuu jopa alastomaan vartaloon taiteessa. Tästä ilmiöstä olen aloittanut blogitekstin kirjoittamisen, joka julkaistaan myöhemmin kesällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Idealisoimisen takia vaatetta taiteessa tutkiessa tarvitaan uudenlaisia lähestymistapoja ja käsitteistöä. Gradussani käytin termiä artistinen vaate kuvaamaan taiteilijoiden luomaa pukeutumiskuvaa. Tämä kuva on aina idealisoitu ja muunneltu taiteellisiin tarkoituksiin. Nämä tarkoitukset puolestaan ovat vaihdelleet eri aikakausina ja eri tyylisuunnissa.

Vaikka vaatteen ja vartalon muodot voivat olla idealisoituja, niiden kiinteä suhde kuitenkin säilyy ja näyttäytyy kuvallisessa traditiossa. Vaikka modernismi halusi hylätä tämän suhteen rikkomalla konventionaalisia yhteyksiä, näemme silti yksittäiset vaatekappaleet ihmisen symbolina. Ei ole vaatetta ilman sitä käyttävää ihmistä. Maalauksessa esitetty vaate voi olla viitteellinen, pelkkä muoto, osa vaatteesta, asuste tai vaatteeseen viittaava siveltimenveto. Joskus vaate taiteessa voi symboloida ihmistä, jota ei maalauksessa edes ole tai toimia metaforana ruumiista, asenteista ja ideologioista. Feministisessä taidehistoriassa on kiinnitetty huomiota siihen, miten puku usein ottaa naisen paikan. Taideteokset on saatettu nimetä vaatteen mukaan tai kuvata siten, ettei naisen vartalon osia tai kasvoja näy laisinkaan. Usein teoksiin on kuitenkin jätetty viitteitä esiin, jotta hahmo on tunnistettavissa naiseksi. Puku voi ottaa naisen paikan myös taiteilijan omasta halusta, kuten Frida Kahlo teki omakuvissaan. Hän käytti hyödykseen pukujen symboliikkaa viittaamaan oman elämänsä vaiheisiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vaatteella taiteessa voi siis kertoa monenlaisia asioita, mutta sitä, miten vaatteiden kantajat ne kokivat, ei maalaustaide kerro. Emme voi tietää mitä kuvattava on ajatellut pukiessaan vaatteet tai mitä psyykkisiä merkityksiä hänellä on vaatteita kohtaan. Pukeutumiskuvan sisäinen merkityskokonaisuus siis puuttuu taideteoksesta. Jos kuvattavana on oikea henkilö, voimme joskus saada enemmän tietoa pukeutumiseen kohdistuvista merkityksistä kirjallisuuden, muistiinpanojen tai päiväkirjojen kautta. Jos hahmo on kuvitteellinen, taiteilijan voi ajatella olevan pukeutuja, jolloin hänen sisäinen merkityskokonaisuutensa määrittää vaatteen koetut vaikutukset ja pyrkimykset.

 

Lopuksi

 

Kysymys vaatteen ja taiteen suhteesta on erittäin laaja ja kompleksinen. Määrittelyjen ja termistöjen keksimisen sijaan voimme onneksi syventyä yksittäisten teosten tarkasteluun, miettiä ja haastaa konventionaalisia käsityksiä vaatteen ja vartalon suhteesta, perinteisistä taidekäsityksistä sekä taiteen ja vaatteen merkityksistä. Tällä tavoin voimme luoda erilaisia näkemyksiä sekä toteuttaa mielestäni sekä taiteen että vaatteen tärkeimpää tehtävää: vallitsevien ajattelutapojen kyseenalaistamista ja uudenlaisen ymmärryksen syntymistä. Tällä on puolestaan olennainen rooli sekä taidehistorian että vaatesuunnittelun jatkumossa, jossa ajan hengen mukaiset tuotokset luovat yhdessä välillä ristiriitaisiakin viestejä välittävän verkoston. Toivottavasti jatkossakaan vaatetta ei sivuutettaisi taiteen tutkimuksessa eikä vaatteen taiteellisia elementtejä vähäteltäisi muodin tutkimuksessa, vaan niiden tiivis yhteys nähtäisiin hedelmällisenä tutkimuskohteena.

 

Kirjallisuutta:

Fashion Theory (1998): The Journal of Dress, Body & Culture, volume 2.

Hollander Anne (1978): Seeing through clothes.

Mackrell Alice (2005): Art and Fashion. The Impact of Art on Fashion and Fashion on Art.

Uotila Minna (1994): Pukeutumisen kuva. Fenomenologis-eksistentialistinen lähestyminen pukeutumiskuvien tekemiseen ja tulkintaan.