Kulttuurit kierrättävät vaikutteita

Erilaisten kulttuurisymboleiden ja vaikutteiden kiertäminen ilmiöstä toiseen on aina kiinnostanut minua visuaalisen kulttuurin havainnoijana. Olen monesti pohtinut sitä, miksi toisten symboleiden esiintyminen epäsovinnaisissa yhteyksissä aiheuttaa mielipahaa, kun taas jotkut symbolit voidaan liittää aivan toiseen asiayhteyteen kenenkään vastustamatta. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen, joka on aiheuttanut paljon keskustelua siitä, mikä on soveliasta symbolien lainaamista ja mikä ei. Loppujen lopuksi kyse on siitä, että kaikki ilmiöt kiertävät ajassa, paikassa ja eri yhteyksissä, aina toisiltaan lainaten. Kulloinenkin konteksti ja ajan henki määrittää puolestaan sen, mikä on loukkaavaa ja koetaan kulttuurisena omimisena. Tässä tekstissä pohdin ilmiötä nimenomaan pukeutumisen kautta, sillä se on useassa tapauksessa ollut keskustelujen lähtökohtana.

 

Kulttuurin määritelmiä

 

Jotta ymmärretään kulttuurisia ilmiöitä, täytyy määritellä kulttuurin käsite. Perinteisesti taustalla on ollut ajatus siitä, että kulttuurit ovat kollektiivisia järjestelmiä, jotka ohjaavat ihmisten ajattelua ja toimintaa usein tiedostamattomalla tasolla. Kulttuuri sisältää yhteiskunnan normit, arvot, asenteet sekä symbolit, kielet ja merkitysjärjestelmät. (mm. Friedman&Antal 2005) Kulttuureista puhuttaessa niihin yhdistetään usein ajatus kansallisuudesta, tavoista ja erilaisista maailmankuvista. Muita, kuin kansallisia kulttuureita kutsutaan usein alakulttuureiksi. Monilla 80- ja 90- luvuilla koulua käyneillä on varmasti mielikuvia eri oppiaineiden kirjoista, joissa luokiteltiin kansallisuuksia ja niiden kulttuuriin kuuluvia elementtejä. Vielä 2000- luvun alun businesspukeutumisen kurssiin vestonomiopinnoissa kuului erilaisten kansallisten tapojen ja pukeutumisnormien esittely. Ajatus kansallisesta kulttuurista on tänä päivänä hyvin kyseenalainen ja vanhanaikainen, sillä yksilöissä vaikuttaa samanaikaisesti monta päällekkäistä kulttuuridiskurssia. Kansallisen kulttuurin ajattelumalli voi myös luoda haitallisia stereotypioita.

Myös ajatus siitä, että kulttuuri olisi jotenkin pysyvä ja annettu tekijä kaipaa uudelleen määrittelyä. Kulttuuri muuttuu jatkuvasti. Sitä luodaan, uudelleen tuotetaan, muunnetaan ja jaetaan eri yhteyksissä. Tutkimuksissa on nostettu esiin erityisesti alakulttuurien ja nuorisokulttuurien kiinnostus kulttuurin muuntamiseen ja yhteisöllisten merkitysten jakamiseen. Kun valtakulttuuri omaksuu nämä muunnokset, täytyy nuorten keksiä uusia, jotta heidän kulttuurinen diskurssi suhteessa valtakulttuuriin säilyy. Samaa ilmiötä olen käsitellyt muodin kautta jo useammassa yhteydessä. Alakulttuurit luovat uusia symboleita ja merkityksiä, jotka valtamuoti myöhemmin omaksuu.

Myös taiteen maailmassa ilmiöiden lainaaminen ja kierrättäminen on ollut hyvin yleistä. Vaikutteita on aktiivisesti haettu tai tiedostamatta omaksuttu monelta suunnalta. Ne voivat olla konkreettisia toisintoja, lainattuja elementtejä hyödyntäviä tai muunneltuja. Taiteessa on tutkittu esimerkiksi tunneilmaisujen kiertämistä aikakaudesta toiseen. Pathosformel- käsitteellä viitataan kuvataiteen keinoihin kuvata ihmisen tunnemaailmaa. Pathos viittaa nimenomaan kokemustiloihin, joita ei voida tavoittaa sanallisin kuvauksin, vaan niitä voidaan ilmaista vain taiteen keinoin. Pathosformel- kaavat kiertävät tekijältä toiselle ja aikakaudesta toiseen ilmentäen kulloisenkin ajankohdan syviä kulttuurisia pohjavirtauksia (Vuojala 1997). Tunnemaailmojen ja ajan hengen vaikutusta esteettisiin ilmiöihin pohdin enemmän kirjoituksessa estetiikka ja ajan henki visuaalisessa maailmassa. Esteettisten ilmiöiden kiertäminen ja vaikutteiden verkosto ovat vaikeasti havaittavia, sillä ne toimivat usein tiedostamattomalla tasolla ja ovat nähtävissä vasta ajallisen etäisyyden takaa.

 

 

Muoti ja vaikutteiden kiertokulku

 

On vaikea kuvitella maailma, jossa ihmiset, kulttuurit ja vaikutteet eivät olisi ajan saatossa sekoittuneet monimutkaisten merkitysten verkostoksi. Ilman vaikutteita maailmaan olisi kehittynyt monia pieniä ja paikallisia yhteisöjä ja kulttuureja. Vaatteet esimerkiksi olisi valmistettu materiaaleista, joita paikallisesti on saatavilla ja osaamisella, joka on kulloinkin ihmisille mahdollista. Vaatetuksen historiassa on löydetty kolme vaatetyyppiä, joista koko nykyinen muoti on lähtöisin ja joiden variaatioita vaatteemme ovat. Trooppinen puku syntyi Etelä-Aasiassa kudontataidon myötä. Se oli alun perin lanneverho, josta on kehittynyt stoola ja peplos sekä myöhemmin hame ja kiltti. Myös kimonot ja tunikat ovat trooppisen puvun variantteja. Arktinen puku syntyi pohjoisella pallonpuoliskolla ja siihen kuului nahasta tehty takki ja housut. Primitiivinen puku syntyi henkisen suojautumisen myötä ja erilaisia koristeita ja amuletteja käytettiin suojaamaan tiettyjä ruumiinosia. Sillä oli ensisijaisesti seremoniallinen merkitys. (Lönnqvist 1979) Primitiivisestä puvusta on lähtöisin käsitys korujen maagisuudesta, joka näyttäytyy monissa yhteyksissä vielä tänäkin päivänä, kuten vaikkapa vihkisormuksen symbolinen merkitys.

Vaatteiden merkitykset muuntuvat ajan saatossa ja eri paikoissa. Esimerkiksi turkiksen ja taljojen alkuperäinen funktio on ollut säätiloilta suojaava, mutta niillä on ollut myös maagisia merkityksiä, sillä ihminen on saanut kyseisen eläimen voimat pukeutumalla sen turkkiin tai taljaan. Sittemmin niiden käyttö väheni muiden käytännöllisempien materiaalien kehittymisen ja saatavuuden myötä. Turkis sai arvokkaana materiaalina uudenlaisen merkityksen statuksen ilmaisijana. Sen suosion laskun myötä kierrätyskeskukset ovat pullollaan turkiksia, eikä sen omistaminen enää merkitse varakkuutta. Nykyisin eläinten oikeuksien tiedostamisen myötä turkis on enää jäänne vanhanaikaisesta elinkeinosta ja eläinten riistosta. Tulevaisuudessa se saattaa olla enää vain museoesine muistuttamassa meitä historiasta. Samoin on käynyt monille muillekin vaatteille. Onkin mielenkiintoista pohtia, että missä vaiheessa käyttöesine tai vaate muuttuu symboliksi aikakaudesta, ensisijaisesti vertauskuvaksi katoavasta ajasta? Kysymystä on pohdittu etnologian puolella esimerkiksi kirjassa Säädyllistä ja säädytöntä, jossa Kati Mikkola kirjoittaa säädynmukaisen pukeutumisen murtumisesta Suomessa.

Useat kulttuurikriitikot ja muotihistorioitsijat ovat korostaneet muotia nimenomaan historiallisten vaikutteiden kierrättäjänä (mm. Cintra Wilson, Valerie Steele), jolloin mikään ei varsinaisesti ole alkuperäistä, vaan kaikki on kierrätettyä, lainattua, omittua ja jopa varastettua. Länsimaisen kulttuurin historiassa kolonialismilla on ollut suuri vaikutus. Se on vaikuttanut ihmisten pukeutumiseen sekä vaikutteiden kautta että konkreettisten luonnonvarojen ryöstämisen kautta. Se on vaikuttanut myös toisiin – tässä tapauksessa alistettuihin – kulttuureihin siten, että länsimaisen ajattelun ja pukeutumisen ideaalia on viety eri yhteisöihin. Esimerkiksi Afrikassa suomalaiset lähetystyöntekijät veivät mekkoja ja muita ”säädyllisiä” vaatteita heimojen jäsenille kristillisen kasvatuksen ohessa 1800- 1900- lukujen taitteessa (Huuhka 2019).

Muodin historiassa on tiettyjä aikakausia, jolloin vaikutteita on haettu erityisen hanakasti muilta aikakausilta ja toisista kulttuureista. Niihin ovat vaikuttaneet kolonialismin lisäksi arkeologiset löydökset, uudet kauppareitit sekä ajan henkinen ilmapiiri. Esimerkiksi orientalismi on näkynyt Euroopan taiteessa ja pukeutumisessa säännöllisin väliajoin. Etninen herääminen ja hippiliike 1960-70- luvuilla toivat kansalliset elementit muotiin folkloren kautta. Niin sanotut modernit muotisuunnittelijat 1940- luvulta lähtien hakivat hyvin ahkerasti vaikutteita toisista kulttuureista. He eivät myöskään pitäneet vaikutteiden kiertämistä pahana asiana, vaan Coco Chanelkin on todennut, että jäljittely on imartelun korkein muoto: ”if you want to be original, be ready to be copied.” Muodin lisäksi populaarikulttuuri on melkeinpä elänyt kopioimisesta ja lainaamisesta. Monet viimeaikojen kopiointikohut esimerkiksi Marimekon tai Makian kohdalla ovat kuitenkin osoittaneet, ettei elementtien luvatonta ja kaupallista lainaamista enää katsota läpi sormien.

 

Kulttuurinen omiminen

 

Kulttuurinen omiminen tarkoittaa toisen kulttuurin elementtien käyttämistä omiin tarkoituksiin hyötyä tavoitellen. Siitä käytetään myös termiä kulttuurinen appropriaatio, joka viittaa selkeämmin anastamiseen ja näkökulmaan, jossa elementtejä lainataan ilman lupaa ja ymmärtämättä taustoja. Kulttuurisesta omimisesta voidaan puhua myös kulttuurisena väärinkäyttönä. (https://liberalismi.net/wiki/Kulttuurinen_appropriaatio) Termi on ristiriitainen, koska se lähtee oletuksesta, että maailmassa olisi selvärajaisia kulttuureja, joilla on tietyt tavat ja symbolit. Tässä tekstissä en kuitenkaan ota enempää kantaa termin käytettävyyteen tai laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, jota kulttuurisen omimisen tiimoilta on käyty. Tarkoituksena on pohtia asiaa joidenkin pukeutumiseen liittyvien symbolien kautta ja selventää sitä, miksi tietyt omimisen muodot aiheuttavat enemmän reaktioita kuin toiset.

Esimerkkejä kulttuurisesta omimisesta on tullut viime vuosina valtavasti esille. On kritisoitu Kiasman videoteosta, jossa vähäpukeiset naiset tverkkaavat muun muassa saamenpukujen jäljennökset yllään. On ollut kohuja intiaanipäähineiden käytöstä missikisoissa tai lastenohjelmassa sekä arvosteltu kiinalaismekkoa tanssiaisasuna käyttänyttä amerikkalaisnuorta. Julkisuuden henkilöiden rastakampaukset ovat myös aiheuttaneet keskustelua kulttuurisesta omimisesta. Esimerkkejä on lukuisia. Vaikka samaan aikaan tietynlainen maailmankansalaisuus yleistyy ja ihmiset ovat laajemmin kiinnostuneita omasta geeniperimästä ja sen monipuolisuudesta, halutaan yhä hanakammin pitää kiinni perinteisistä kulttuurisymboleista. Monikulttuurisuuden ja -muotoisuuden keskellä voikin pohtia sitä, että kenellä on oikeus tiettyihin kulttuurisymboleihin? Määrittääkö oikeuden kansallisuus, maailmakuva tai geeniperimä? Tästä näkökulmasta keskustelu kulttuurisesta omimisesta muuttuu yhtä monimutkaiseksi kuin keskustelu kulttuurin määritelmästä.

 

 

Valta-asema ja historialliset tekijät

 

 Useimmiten kulttuurinen omiminen on noussut keskusteluun tapauksissa, joissa kulttuureiden suhde on epätasa-arvoinen ja toinen saattaa olla jopa alisteinen. Usein taustalla on myös pitkä historiallinen jatkumo epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja esimerkiksi valtakulttuuriin sopeuttamisesta tai sulauttamisesta. Tätä on tapahtunut jo aiemmin mainitun kolonialismin myötä, mutta myös pienemmässä mittakaavassa monille vähemmistökansoille. Valtakulttuuri on pyrkinyt hyötymään vähemmistökulttuureista monin tavoin. Niitä on eksotisoitu ja kaupallistettu esimerkiksi turismia edesauttamaan ja niiden avulla on vahvistettu haitallisia stereotypioita. YK on pyrkinyt suojelemaan alkuperäiskansojen kulttuuria ja vaalimaan heidän oikeuksiaan, mutta siinä ei olla täysin onnistuttu, sillä monet kulttuuriperinnöt ovat vaarassa unohtua.

Monesti keskusteluissa puhutaan siitä, miten ajan henki on muuttunut suuntaan, jossa mitään ei voi sanoa tai tehdä loukkaamatta jotain vähemmistöryhmää. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Toki keskusteluun on noussut enemmän epäkohtia, mikä voi näyttäytyä laajempana ilmiönä, mutta pohjimmiltaan kyse on mielestäni siitä, että yhä vuonna 2020 yhteiskunnassa esiintyy paljon epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä rakenteita sekä kulttuurisia stereotypioita. Monien vähemmistöryhmien oikeudet eivät toteudu, mikä nostattaa esiin paljon vaikeita ja aiemmin vaiettuja asioita. Tässä kontekstissa myös kulttuuriseen omimiseen liittyvät teemat nousevat herkemmin esille. Rakentavaa dialogia aiheesta on syytä käydä enemmän ja pohtia kulttuurien välisiä valtasuhteita. Provosointi puolestaan estää rakentavan vuoropuhelun syntymisen, sillä siinä ilmaistaan jo lähtökohtaisesti, että vähemmistöjen loukkaantuminen on turhaa.

Keskustelua tulisi käydä myös siitä, kenen äänellä puhutaan ja kuka saa päättää siitä, mikä on kulttuurista omimista. Päättääkö asiasta valtakulttuuri vai se, jolta omitaan? Kulttuurisen omimisen tekee vahingolliseksi se, että toisen kulttuurin elementtejä hyväksikäyttävä henkilö ei ymmärrä ja/tai arvosta hyväksikäytön kohteeksi joutunutta kulttuuria ja tai elementtien laajempaa kulttuurista merkitystä tai sanomaa.(http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kulttuurinen_omiminen). Tämän näkökulman vuoksi päätäntävalta kulttuurisesta omimisesta tulisi olla vähemmistöillä. Yksittäisten henkilöiden pukeutumisen tai yksilönvapauden rajoittaminen kulttuurisen omimisen keskustelussa on tuskin oleellista, vaan nimenomaan laajempi yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta.

 

Kansanpuku kansakunnan rakentamisen välineenä

 

Useimmat kulttuurisen omimisen tapaukset vaatetuspuolella ovat liittyneet kansanpukujen kyseenalaiseen käyttöön. Kansanpuvut ovat olleen monen kansakunnan rakentamisen väline ja liittyneet identiteetin vahvistamiseen ja yhteisöllisyyteen. Niissä on näyttäytynyt aikaan ja paikkaan sidottu kansanomainen käsityö ja perinne. Eurooppalainen muotipuku ja teollistuminen syrjäyttivät kansanpuvun aseman Suomessa 1900- luvun alkupuolella ja kansanpuku muuttui kansallispuvuksi, jolla oli ja on yhä asemansa juhlapukeutumisessa sekä alueellisen yhteenkuuluvuuden symbolina. (Lönnqvist 1979)

Kansanpukuihin ja kansallisiin kulttuureihin yhdistetään usein pysyvyys ja perinteet sekä kansakunnan muisti ja muistot. Niitä halutaan vaalia ja niihin on usein vahva tunneside. Sen vuoksi niiden kulttuurinen omiminen aiheuttaa usein kritiikkiä. Esimerkiksi saamenpuku, gákti, on saamelaisille yksi tärkeimmistä identiteetin tunnusmerkeistä, joka sitoo kantajansa osaksi yhteisöä. Sen käyttö suomalaisen valtakulttuurin värikkäänä koristeena ja myynninedistämiskeinona on monien saamelaisten mukaan loukkaavaa ja puku kantaakin symbolisesti sisällään vuosisataisen sorron ja halveksunnan jäljet. (https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2016051021541639)

 

 

Samantyyppisiä omimisen muotoja ovat kohdanneet myös muut kansanpuvut tai kansalliset symbolit, kuten esimerkiksi kimono, turbiini, poncho ja kiltti. Niitä on laajalti karnevalisoitu naamiaistarkoituksiin, teetetty halpoja kopioita ja myyty matkamuistoina ympäri maailmaa. Myös muoti käyttää hyvin röyhkeästi hyväkseen erilaisia kansallisia symboleita taustoja tai merkityksiä tuntematta. Esimerkiksi palestiinalaishuivi, keffieyeh, joka oli muodikas asuste länsimaissa 1990- luvulla ja 2000- luvun alussa. Nykyisin sen symbolinen merkitys tunnetaan jo paremmin ja sitä käytetään tietoisemmin solidaarisuuden osoituksena palestiinalaisten itsenäistymispyrkimyksille. Samoin kimonoa on länsimaissa kohdeltu vain muodikkaana ja eksoottisena vaatekappaleena tuntematta sen taustoja. Kimonon värityksillä, kuvioilla, malleilla sekä materiaaleilla on erilaisia merkityksiä ja käyttötarkoituksia. Moniin kuvioihin ja väreihin liittyy lisäksi vahvaa symboliikkaa ja jopa taikauskoa.

Yksi muotimaailman rakkaimmista kuvioista liittyy sekin kulttuuriseen omimiseen. Ruutukuvio on alun perin esiintynyt skotlantilaisten miesten kansanpuvussa. Kankaan eli tartaanin ruutujen koon, värien ja raitatiheyden vaihtelulla saadaan aikaan tuhansia erilaisia yhdistelmiä, joista monet merkitsevät tietyn klaanin tunnusta. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiltti) Kuningatar Viktoria toi skottiruudun muotiin 1800-luvulla ja siihen onkin sen jälkeen liitetty mielikuvia hienostuneena kuosina. Ruutukuviota käytettiin ja käytetään yhä paljon eri maiden koulupuvuissa. Sittemmin ruutukuosin käyttö levisi punk- piireihin, jossa sillä symboloitiin kapinaa. Tällä viitattiin historialliseen tapahtumaan, jossa Englannin armeija kukisti Skotlannin armeijan kapinat ja ruutukankaiden käyttö kiellettiin. Samalla kapinoitiin monarkiaa vastaan käyttämällä kuninkaallisten suosimaa kuosia epäsovinnaisissa yhteyksissä.

 

 

Konteksti merkitysten avaajana

 

Mitä syvemmälle vaatteisiin, niiden muotoihin, väreihin, kuvioihin ja materiaaleihin katsotaan, sen enemmän niistä löytyy tietoisia ja tiedostamattomia viittauksia eri aikakausiin ja kulttuureihin. Vaatetusviestintä onkin erityisen haastavaa, koska siihen sekoittuu niin paljon erilaisia merkitysjärjestelmiä. Sekä pukeutumisen viestejä tulkittaessa että kulttuurisen omimisen näkökulmasta kontekstin, eli historiallisen asiayhteyden tunteminen on erityisen tärkeä. Olen avannut asiaa jo useammassa blogikirjoituksessa eikä sen merkitystä voi liikaa korostaa. Kontekstuaalinen näkökulma etsii vastausta kysymykseen: mitä tämä merkitsee? Kysymyksen avulla voidaan tarkastella vaatetussymboleiden puolella sitä, mikä on loukkaavaa ja mikä kunnioittavaa käyttöä. Se, miten tällaisiin kulttuurista todellisuutta koskeviin kysymyksiin vastataan, riippuu tutkitun ilmiön kulttuurihistoriallisesta kontekstista. Konteksti onkin eräänlainen kulttuuristen merkitysten verkosto. (Saarelainen 2014)

Jotta viestit tulevat siis oikein tulkituksi, täytyy meillä olla tietoa symboleiden alkuperästä sekä merkityksestä. Mitä tietoisemmin erilaisia symboleita käytetään, sen epätodennäköisemmin ne tulevat väärin tulkituksi. Jokapäiväisessä vaatetusviestinnässä jokaisen vaatekappaleen merkitysten pohtiminen tuskin on tarkoituksenmukaista, mutta varsinkin jos toimii julkisissa ammateissa tai muuten vaikutusvaltaisessa asemassa, on kontekstin ymmärtäminen erityisen tärkeää.

 

Lähteitä:

Friedman, Viktor & Antal, Ariane 2005. Negotiating Reality A Theory of Action Approach to Intercultural Competence.

Lönnqvist, Bo 1979: Kansanpuku ja kansallispuku.

Huuhka, Essi 2019: Alastomat ja puetut. Ambojen pukeutuminen suomalaisten lähetystyöntekijöiden huolenaiheena 1800-1900-lukujen taitteen Lounais-Afrikassa. Teoksessa Turunen, Arja & Niiranen, Anna (Toim.) Säädyllistä ja säädytöntä — Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle.

Saarelainen, Juhana 2014: Konteksti ja kontekstualisoiminen. Teoksessa Nivala, Asko & Mähkä, Rami (Toim.) Tulkinnan polkuja – Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä.