Edellisessä blogitekstissä käsittelin sitä, miten vaatetta on kuvattu maalaustaiteessa ja mitä merkityksiä sen kautta on tuotu esille. Osoitin, että vaatteen kuvaamiseen taiteessa ovat vaikuttaneet tyylillisten pyrkimysten lisäksi kulloinenkin vaate- ja vartalomuoti sekä ajan esteettinen henki. Vallitseva muoti luo vartalon ideaalisen muodon, minkä taiteilijat ikuistavat teoksiinsa. Tämä idealisointi vaikuttaa myös alastontaiteeseen. Muodikkaan ja ajan hengen mukaisen vaatteen idea ulottuu siis jopa alastoman vartalon kuvaamiseen. Tässä tekstissä käsittelen vaatteen ja vartalon suhdetta sekä sitä, miten muoti muovaa vartalokäsityksiä. Lisäksi käsittelen alastoman kuvaamista taiteessa eri aikakausina sekä pohdin vartalon, vaatteen, peittämisen ja paljastamisen suhdetta maalaustaiteessa. Vaatteen ja vartalon suhde on aina ollut kompleksinen ja muuttuva merkityskokonaisuus. Alastomuuteen ja eri ruumiinosien paljastamiseen ja peittämiseen on suhtauduttu eri aikoina hyvin eri tavoin.
Vaatteen ja vartalon suhteesta
Olen aiemmissa kirjoituksissani pohtinut vaatetta muun muassa tarpeiden, viestinnän, psykologian ja sosiologian kautta. Vaate muodostaakin hyvin laajan ja muuttuvan merkityskokonaisuuden riippuen kontekstista ja näkökulmasta. Vaatetuksen perimmäinen tarkoitus ruumiillisuuden kannalta oli suojaaminen, oli kyse sitten säätiloista ja muista ympäristötekijöistä tai seremoniallisesta ja uskonnollisesta suojaamismerkityksestä. Tämä näkemys on yhä vahvana vaatteen ja ruumiin suhdetta tutkittaessa. Koska vaate on lähimpänä ihmisen ihoa, voidaan tutkia myös vaatteen tuntua ja suhdetta vartalon liikkeisiin, kuten on tehty urheiluvaatetuksen synnyn myötä. Vaatteen käyttötarkoituksella on vaihtelevia merkityksiä suhteessa vartaloon. Esimerkiksi alusvaatteet tarjoavat hyvin intiimiä suojaa verrattuna vaikkapa työhaalariin, joka muodostaa paksun suojaavan kerroksen vartalon ja ympäristön välille. Fenomenologisen näkemyksen mukaan vaate on ihmisruumiin luonnollinen jatke. Se asemoi meidät ajallisesti ja paikallisesti tilaan sekä piirtää rajat itsen ja toisen sekä yksilön ja yhteiskunnan välillä. Vaatteen ja vartalon merkitykset ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa.
Vaate toisaalta peittää ja toisaalta paljastaa ihmiskehon eri osia. Teimme sitten minkä hyvänsä valinnan vaatteisiin liittyen, merkityksiä syntyy jo tästä peittämisen/paljastamisen vuoropuhelusta. Etnologian puolella on tutkittu esimerkiksi kansanomaisen asusteen huivin merkityksiä eri aikakausina. Suomessa naisen paljasta päätä pidettiin vielä osassa maata pitkään 1900- luvun puolelle siveettömänä. Syynä oli kristinuskon mukanaan tuomat siveyskäsitykset. Euroopassa pää peitettiin myös, mutta muodinmukainen kaula-aukko saattoi olla hyvinkin avara. Jalkoja puolestaan pidettiin 1920- luvulle asti paljastavana ruumiinosana ja ne oli verhottu pitkään hameeseen jo monta vuosisataa. Hameen lyhentyminen muodin mukana aiheuttikin paljon keskustelua sekä vastustusta ja hameen pituudesta säädettiin jopa lakeja. Peittämisen ja paljastamisen tematiikkaa on pohdittu paljon naistutkimuksen puolella, sillä varsinkin naisten pukeutumisessa tapahtui suuria muutoksia yhtä aikaa monien muiden naisten asemaa ja itsemääräämisoikeutta parantavien tapahtumien kanssa.
Vaatteiden käyttötarkoitusten moninaistuttua ja erilaisten pukeutumissäädösten ja -koodien vapauduttua peittämiseen ja paljastamiseen liittyvä merkitysten kirjo on laajentunut valtavasti. Näiden merkitysten lukemiseen tarvitaankin paljon kontekstilähtöistä tietoa erilaisista ilmiöistä ja tutkimusta, joka tapahtuu ilmiöstä itsestään käsin. Erilaisilla alakulttuureilla, yhteisöillä sekä uskonnollisilla ryhmillä on omat kirjoitetut tai kirjoittamattomat säännöt. Lisäksi erilaiset tilanteet ja tilaisuudet määrittävät soveliaisuuden rajoja. Esimerkiksi kesällä käydään paljon keskustelua siitä, onko paljas ylävartalo miehellä sovelias kaupassa käymiseen tai ravintolan terassille. Suomessa järjestys- ja rikoslaki kieltää alastomuuden yleisillä paikoilla silloin, kun se herättää pahennusta, mutta alastomuus itsessään ei siis ole rikollista toimintaa. Monissa uskonnollisemmissa maissa alastomuus voi olla hyvinkin ankarasti rangaistava rikos. Mielenkiintoista on myös se, miten yksi ainoa vaatekappale voi merkitä pukua ja suojata alastomuudelta, kuten stringit länsimaisessa kontekstissa. Sosiaalinen ihmiskeho on aina ollut jollakin tavalla puettu – ympäröivä kulttuuri määrittele, mikä on hyväksyttävä tapa pukeutua eri tilanteissa ja missä raja säädyllisen ja säädyttömän välillä kulkee. Yleisesti ottaen alastonta ruumista on pidetty länsimaisessa kulttuurissa tabuna, minkä vuoksi sen peittämistä ja paljastamista vaatteiden avulla on tutkittu hyvin rajallisesti. Mielenkiintoinen suomenkielinen teos aiheeseen liittyen on Säädyllistä ja säädytöntä – pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle.
Vartalo muuttuu muodin mukana
Muotijärjestelmä luo, muokkaa ja vahvistaa vallitsevia sekä alitajuisia käsityksiä kauneudesta ja ihanteellisesta ruumiista. Vähitellen uudet ajatusmallit muuttuvat luonnolliseksi ja kyseenalaistamattomaksi osaksi ihmisten käsityksiä vaatteista ja pukeutumisesta. Anne Hollanderin mukaan muutokset muodissa muuttavat vaatetta, mutta myös vartalon on muututtava. Tästä näkökulmasta vaatteen tehtävä on tukea vallitsevaa ruumiinkuvaa ja esittää puettu ruumis mahdollisimman hyvässä valossa. Monta vuosisataa naisen luonnollista vartaloa ja sen esittämistä on muokattu korseteilla, toppauksilla ja muilla mittasuhteita muuttavilla elementeillä. Se, mitä vartalon osia on korostettu, isonnettu tai litistetty on vaihdellut muodin mukana. Vartaloihanteet ovat vaihdelleet eri aikakausina ja eri paikoissa. Ihanteisiin ovat vaikuttaneet muun muassa sosioekonomiset tekijät, kuten ruoan saatavuus ja työn merkitys. Ihanteellinen ruumiinkuva on erittäin kulttuuri- ja aikasidonnainen käsite. Tästä aiheesta klassikkoteos on Kaari Utrion Bella Donna- kaunis nainen kautta aikojen. Kirjassa käydään läpi hyvin monipuolisesti naisvartalon historiaa ja kauneuskäsitysten muuttumista antiikista nykyaikaan.
Peter Paul Rubens: The Three Graces 1635. Wikimedia Commons.
Carle van Loo: The Three Graces 1765. Wikimedia Commons.
Vartalotyyppien analysointi ja pukeutumisneuvonta tulivat suosituiksi 1990- luvulta lähtien ja erilaisista muuttumisleikeistä ja -ohjelmista tuli suosittua viihdettä. Pukeutumisneuvonnan tarkoitus on auttaa ihmistä tunnistamaan omat vahvuutensa ja auttaa oman tyylin löytämisessä. Olen kirjoittanut aiheesta Voimauttava vaatetus– kirjoituksessa, jossa kritisoin sitä, miten niissä vahvistetaan stereotyyppisiä olettamuksia ja muovataan ihmisten vartaloita (ja mieliä) vallitsevan esteettisen käsityksen ja ihanteen mukaisiksi. Yleisesti ajatellaan myös, että vartalon huonot puolet tulee peittää ja hyviä korostaa. Mutta se, mikä on huono/hyvä on yleisen käsityksen ja kulttuurin mukainen. Eli kun järjestelmällisesti peitetään huonoina pidettyjä ja korostetaan hyviä, muovataan ihmiskehon mittasuhteita vastaamaan samanlaista vartalotyyppiä, mikä puolestaan luo ajan hengen mukaisen siluetin, jota toisinnetaan kulttuurin erilaisissa tuotoksissa.
Tällä hetkellä median luoma ihannevartalo on sporttinen ja lihaksia korostetaan vartalonmyötäisillä trikoovaatteilla. Lisäksi klassinen kauneusihanne, tiimalasivartalo, pitää edelleen pintansa. Näiden rinnalla kulkee kuitenkin uudenlainen ihanne, joka liittyy itsensä hyväksymiseen ja monenlaisten vartaloiden kauneuden näkemiseen. Kun muoti ja visuaalinen kuvasto on monipuolistunut globaalin muutoksen edesauttamana, on esteettisessä maailmassa enemmän tilaa erilaisille kauneusihanteille.
Alaston vartalo taiteessa
Alastoman ja alastomuuden merkityksiä taiteessa on tutkittu paljon taidehistorian puolella. Eri aikakausien taiteesta on löydetty tiettyjä tapoja, ihanteita ja merkityksiä, jotka liittyvät alastoman vartalon kuvaamiseen. Oli muoti tai aikakausi mikä tahansa, Anne Hollanderin mukaan alastoman vartalon näkemistä ja representoimista hallitsee vaatteiden ideat ja hahmot. Alastomuus taiteessa on riippuvaista kyseisen ajan muodista. Alaston on aina ”puettu” aikalaisten vaatteiden konventioilla ja alaston vartalo kantaa kunkin ajan muodinmukaisen vaatteen hahmoa mukanaan. Tämä johtuu siitä, että maalausten tarkoitus ei ole näyttää totuutta, vaan sen miten ihmiset kokivat itsensä ja miltä vartalon kuuluisi näyttää. Vaatteiden konventiot johtuvat myös siitä ilmiöstä, joka syntyy, kun erilaiset ihmiset pukeutuvat samoin, heidän vartalonsa alkavat näyttää samanlaisilta. Kun ihminen totutaan näkemään vaatteissa, alastoman nähdessä ihminen idealisoi ja vaatettaa sen automaattisesti. Idealisoitu alastontaide puolestaan vaikuttaa vaatteisiin ja havainnoimiseen, jolloin kuvallisen esittämisen ja vastaanottamisen oravanpyörä on valmis.
Amedeo Modigliani: Reclining Nude 1919. Wikimedia Commons.
Muotia 1920-luvulta. Lähde: Pixabay.
Vaatteen hahmon lisäksi alastoman kuvaamiseen vaikuttaa se, mitä ruumiinosia kulloinenkin muoti peittää tai paljastaa. Esimerkiksi aikakausina, jolloin naisten jalkoja ei juuri nähty ja pitkän hameen alla käytettiin korkokenkiä, taiteessa jalat kuvattiin usein liian pitkiksi ja mittasuhteiltaan kömpelöiksi. Nykysilmin katsottuna monien aikakausien alastomat saattavat näyttää epäluonnollisilta tai oudoilta. Toisen aikakauden alaston voikin olla epäkiinnostava toisen aikakauden ihmisille, sillä on totuttu näkemään tietynlaisia vartaloita, jotka ovat joko kauneusihanteen tai muodin kautta idealisoituja.
Antiikin kauneudesta posthumanismiin
Antiikin aikana ihmisen suhde ruumiiseen oli luonnollinen, mikä tuli esiin alastoman realistisessa, ruumiin kauneuden huomioivassa kuvaustavassa. Myös aikakauden vaatetus tuki tätä vartalotietoisuutta ja kankaiden laskeutuvuudella sekä kietomistavoilla pyrittiin korostamaan vartalon muotoja. Alastoman kuvaamiseen liitetty klassinen ihanne on peräisin tältä aikakaudelta. Ja niin kuin sana ihanne jo tuo esiin, myös antiikin aikana haluttiin kuvata pääasiassa virheettömiä ja yleisen kauneusihanteen mukaisia vartaloita.
Keskiaika ja kristinuskon leviäminen toi tullessaan uudenlaisen vartalotietoisuuden, joka korosti ennen kaikkea vartalon muotojen peittämistä ja vaatimatonta pukeutumista. Muodottomat, molemmille sukupuolille soveltuvat kaavut yleistyivät ja kristinuskon yleistymisen myötä alastomuudesta oli tullut syntiä. Keskiajalla alastomuus yhdistettiin nöyryyttämiseen tai rankaisemiseen. Kun vartalo ei ollut enää näkyvissä, taiteeseen muodostui omanlaisensa vartalotyyppi. Synnitön alastomuus liittyi taiteessa vain uskonnollisiin hahmoihin. Tämän päivän katsojan silmään keskiaikaiset alastomat näyttävät hyvin kömpelöiltä ja epärealistisilta, sillä me olemme tottuneet näkemään alastomia vartaloita toisin kuin ihmiset keskiajalla.
1300-luvun loppua on pidetty merkittävänä ajankohtana muodin syntymisessä, sillä tällöin kaupungistumisen myötä ihmiset asettuivat aloilleen ja pukeutumisessa alettiin arvostamaan yksilöllisyyttä sekä yhteiskunnallisen aseman näyttämistä laadukkailla tuontimateriaaleilla. Muoti alkoi muuttumaan runsaammaksi ja erilaisia toppauksia ja korsetteja tarvittiin muuttamaan vartaloa muodin mukana. Renessanssi nosti antiikin kulttuurin ja ihanteet uudelleen ajankohtaisiksi, mutta pukeutumismuotiin se ei vaikuttanut. Taiteessa antiikin ihanteet vaikuttivat toki alastoman kuvaamiseen, mutta koska vartalo oli totuttu näkemään runsaasti puettuna, vaikutti se myös näkemisen tapaan.
Euroopassa vallitsi renessanssin aikana useita taidesuuntauksia ja varsinkin pohjoisen ja eteläisen Euroopan taide on keskenään poikkeavaa muun muassa värien käytön sekä aiheiden puolesta. Myös ihanteellinen alaston on erilainen. Esimerkiksi saksalaisen Lucas Cranachin ja italialaisen Titianin alastomat naishahmot ovat vartalotyypiltään samankaltaisia, mutta kauneuskäsityksiltään erilaisia Titianin edustaessa klassisempaa kauneutta. Ihanteellinen renessanssivartalo oli pieni ja hoikka, rinnat olivat pienet, alavatsa pyöreä ja pehmeä, iho sileä ja karvaton, lantio kapea sekä jalat pitkät ja hoikat. Hartialinja oli muodikkaan vaatetuksen mukaisesti alaspäin suuntaava ja vyötärölinja korkea.
Lucas Cranach the elder: The Nymph at the fountain 1530. Wikimedia Commons
Tizian: Venus of Urbino 1538. Wikimedia Commons.
Renessanssia seurasivat barokki, rokokoo ja romantiikka, jotka näkyivät vaatemuodissa vaihtelevasti runsaina hihoina, helmoina, kauluksina ja korsetin hienoisina muutoksina. Renessanssin taiteessa alaston oli runsas ja muodokas, niin kuin aikakauden muotikin. Pönkkäkorsetin ja erilaisten toppausten avulla vartaloon saatiin toivottuja muotoja. Taiteessa alaston on rehevä ja runsas, niin kuin Rubensin maalauksissa. Rokokoon aikana vyötärö kaventui ja valtavat vannehameet korostivat vaikutelmaa entisestään. Pituutta haettiin korkokengillä ja sirot nilkat ja kengät saivat vilahtaa muodikkaasti hameen alta. Alaston oli kapeavyötäröinen, pienirintainen ja leveälantioinen. 1800-luvulla muodinmukainen vyötärö oli epäinhimillisen kapea, mikä vaikutti myös alastoman kuvaamiseen. Esimerkiksi espanjalaisen Fransisco de Goyan The Nude Maja (1800) näyttää siltä, kuin näkymätön korsetti kaventaisi mallin vyötärön ja pitäisi rinnat paikallaan. Alaston vartalo näyttää epäuskottavalta, vaikka onkin muodin ja vallitsevan kauneusihanteen mukainen. Vaate on teoksessa läsnä mielikuvien tasolla sekä selkeinä viittauksina. Vaikea sanoa, ovatko nämä viittaukset tiedostettuja vai tiedostamattomia, mutta varsinkin eri aikakaudelta tuleva voi nähdä vaatteen konventiot hyvin selkeästi. Goya maalasi Majasta myös puetun version, jossa vaatetuksen avulla luodaan tismalleen sama siluetti kuin alastomalla.
Francisco de Goya: Nude Maja 1800. Wikimedia Commons.
Francisco de Goya: The Clothed Maja 1805. Wikimedia Commons.
Myös eri aikakausina muodikkaana pidetyt asennot ovat vaikuttaneet vaatteen lisäksi alastoman vartalon kuvaamiseen. 1900-luvun alussa muodissa oli S-kirjaimen muotoinen siluetti, jossa takapuoli työnnettiin taakse ja rinta eteen. Ihanteeseen kuului runsas povi ja takapuoli ja pikkuruinen vyötärö. Haluttu asento saatiin aikaan voimakkaasti selkää ja vatsaa muotoilevalla korsetilla. Tämä muoti näkyi myös alastoman kuvaamisessa. Näihin aikoihin maalaustaiteen rinnalle oli noussut valokuvaus, joka mahdollisti mallien todenmukaisen ikuistamisen. Pin-up ja alastonkuvat esittivät yhä kuitenkin ihannevartaloita muodikkaissa asennoissa. Taiteelliseen ilmaisuun tuli modernismin myötä paljon variaatioita, mikä monipuolisti myös alastoman vartalon kuvaamista. Mutta silti eri aikakausien teosten alastomissa on nähtävissä muodinmukaisen vaatteen konventio ja kulloinenkin vartaloihanne.
Karl Strathmann: Danae 1905. Wikimedia Commons.
Valokuva vuodelta 1905.
Postmodernismi toi mukanaan myös posthumanismin, jolla tarkoitetaan sitä, kun tekniikalla paranneltu ihminen syrjäyttää luonnollisen ihmisen. Tämä näkemys tuo uusia ulottuvuuksia ruumiillisuuteen ja on näyttäytynyt taiteessa ja tavassa kuvata ihmisruumista. Posthumanismilla voidaan tarkoittaa myös vartalon parantelemista plastiikkakirurgialla ja epärealistisuuden tavoittelemisella. Vaikka muoti on demokratisoinut ja muuttunut käytännöllisempään suuntaan ja tätä myötä vartaloihanne monimuotoistunut, tavoittelee ihminen silti ideaalia kuvaa itsestään. Oli tämä ideaali sitten yleisen ihanteen tai omien käsitysten mukainen. Ja tämä ideaali vaikuttaa siihen, miten alaston vartalo kuvataan.
Lopuksi
Kirjoituksessa raapaisin hyvin pintapuolisesti sitä, miten vartaloa on vaatetuksen ja muodin näkökulmasta katsottu ja miten sen esittäminen on vaihdellut taiteessa eri aikakausina. Alastomuuteen, ruumiillisuuteen sekä paljastamisen/peittämisen tematiikkaan liittyy todella paljon kysymyksiä riippuen siitä, mistä näkökulmasta aihetta lähestytään. Lisäksi aiheesta riittäisi materiaalia laajempaankin tutkimukseen ottamalla huomioon maalaustaiteen lisäksi muutkin taidemuodot ja tarkastelemalla ilmiötä myös länsimaisen kulttuurin ulkopuolella. Näyttäytyykö idealisointi yhtä vahvana esimerkiksi aasialaisessa tai afrikkalaisessa taiteessa? Lisäksi ilmiötä voisi tarkastella lähemmin eri taiteilijoista ja taideteoksista käsin, niin kuin tein taidehistorian gradussani. Sen lisäksi että osoitin idealisoimisen vaikuttaneen mallien kuvaamiseen (alastomiin ja puettuihin), huomasin myös paljon poikkeamia suhteessa valtavirran näkemyksiin tai kuvaamisen tapoihin. Usein tutkijat syyllistyvät liian laajan kuvan katsomiseen ja tutkimuksesta tuleekin tulkintaa siitä, mitä itse halutaan nähdä. Toisaalta ajallinen etäisyys auttaa erottamaan joitakin vallitsevia käytänteitä, joita ajassa itse elävä ei välttämättä näe.
Lähteitä:
Entwistle, Joanne & Wilson, Elizabeth: Body Dressing 2001.
Hollander, Anne: Seeing through Clothes 1978.
Turunen, Arja & Niiranen, Anna: Säädyllistä ja säädytöntä: Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle 2019.
Utrio, Kaari: Bella Donna. Kaunis nainen kautta aikojen 2005.
